Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

P A N I C

Jos joku olis muutama vuosi sitten sanonut, että puhun puoli tuntia 250 ihmisen edessä yksin, olisin saanut paniikkikohtauksen ihan jo pelkästä ajatuksesta. Mutta niin vaan puhuin, nimittäin eilen Hartwall Areenalla Niemi Centerissä järkätyssä tilaisuudessa. Ja kyllä, meinasin todellakin kuolla siihen jännitykseen, mutta onneksi olen näköjään edelleen hengissä!

Olen ihan todella kova jännittäjä. Olen aina jännittänyt ja stressannut esitelmiä koulussa ihan älyttömästi, tai ainakin tilanteeseen suhteutettuna kohtuuttomasti. Olen kieltäytynyt monesta asiasta osakseen esiintymisjännityksen takia ja olisin varmasti kieltäytynyt eilisestäkin, mikäli olisin tiennyt, että tapahtumaan ottaa osaa niin paljon ihmisiä. En tiennyt ja lupauduin puhumaan hetken mielijohteesta. Luin sähköpostin Jenkeissä puolihuolimattomasti, ai joku tilaisuus, no voinhan minä tulla puhumaan (olin puhunut aiemmin saman firman tilaisuudessa reilulle parille kymmenelle henkilölle). Totuus pamahti päin näköä pari viikkoa sitten, kun ilmoittautuneita oli tullut viidessä tunnissa yli sata. Tapahtumapaikka muuttui suurempiin tiloihin ja osallistujamäärä yli tuplaantui. Paniikki sisälläni kasvoi. Jos joku otti tapahtuman puheeksi vaihdoin aihetta, ahdistuin. Raivostuin pari kertaa Matille viimeisen viikon aikana, kun hän mainitsi minulle lähestyvästä tapahtumasta, tunteja laskeva kello päässäni kyllä muistutti pian koittavasta piinasta taukoamatta. Selasin tapahtuman osallistujalistaa Facebookissa, apua sinnehän on tulossa vaikka kuinka paljon tuttuja!

Muistelin vaihtoajan englanninkielisiä esitelmiä, jotka hikoiltiin kämppiksen kanssa läpi beetasalpaajien voimin, tuli mieleen ruotsin esitelmä jolloin kämppis heitti kirjaimellisesti paperit tiskiin kesken kaiken ja jouduin jatkamaan yksin loppuun saakka tai se kerta, kun jouduin pyytämään juomista ja nenäliinaa kesken kaiken. Viime lauantai-iltana vikisin tippa linssissä että mä en halua puhua siellä, mä en selviä siitä! Sunnuntaina tiesin, että kukaan muu ei osaisi kertoa meidän tarinaa yhtä hyvin kuin jompikumpi meistä, neljän vuoden kokemus blogiyhteistöistä on opettanut meille paljon aiheesta. Tämän alan asiantuntijuus on opittu ja koettu kaikki itse, ei lukemalla ulkoa kirjoista. Pitää vaan muistaa hengittää ja ajatella yleisö alasti. 

Maanantaina tuli taas beetasalpaajia ikävä ja aloin taas panikoida esitystä, mitä jos pyörryn ensimmäistä kertaa elämässäni?! Kun viimeinenkin viilaus powerpointissani oli maanantai-iltana tehty esiinnyin kotiyleisöni edessä. Jykällä ei ollut mitään kysyttävää. Kakskytyksminuuttia täyttä tuskaa, tuntui itse asiassa kyllä lyhyemmältä. Lisään esitykseen muutaman sliden lisää. En saa illalla unta ja mielessä pyörii lauseita mitä aion sanoa. Herään viideltä lintujen huutoon, herätykseen on aikaa 35 minuuttia. Menen suihkuun, mutta olo on suihkun jälkeen heti ihan yhtä hikinen (toim. huom. normaalisti en hikoile lähes ollenkaan), ei auta itku markkinoilla, vaatteet päälle ja bussipysäkille. Oksettaa. Otan bussista paniikkipuhelun isille, anna edes yksi vinkki! Isä neuvoo heittämään vitsiä itselleni. Kurvaan taksilla Hartwall Areenan pihaan ja kipitän Niemi Centeriin. Narikassa nainen tiedustelee mahtuisiko vielä mitenkään mukaan täyteen buukattuun tapahtumaan. Ihmisiä alkaa valumaan paikalle. Aamiainen ei maistu, kokoan lautasen täyteen herkkuja ja kiikutan sen paikalleni odottomaan oman osuuteni loppua. Toivon mielessäni, että mahdollisimman moni tapahtumaan ilmoittautunut jättäisikin tulematta.

Ville Tolvanen aloittaa. Onpa se ärsyttävän luonteva esiintyjä. Jossain vaiheessa Ville tiedustelee paljonko hänellä on aikaa jäljellä. Kymmenen minuuttia, Villelle huikataan. Hikeä puskee ja ahdistaa, enää kymmenen minuuttia ja sitten minun vuoro. Minulle laitetaan mikit päälle, niitä on kaksi. Kapuan yleisön eteen ja aloitan esitykseni. Yleisö räjähtää nauruun, taisin heittää vahingossa hyvän vitsin heti alkuun. En saa omista papereistani minkäänlaista tolkkua ja luovutan. Alan lukemaan suoraan slideista. Kello tietokoneen näytössä tikittää. Pian huomaan kellon lähestyvän kolmeakymmentä minuuttia ja minulla on vielä muutama juttu kertomatta. Onko kysyttävää? Käsiä nousee pystyyn ja juttelemme vielä parista asiasta. Kiitos kaikille. Twitterissä hehkutetaan tiukkaa aloitustani. Monta viikkoa kestänyt jännitykseni tuntuu jälkeenpäin vähän hölmöltä. En muista äskeisestä esityksestäni lähes mitään, mutta ilmeisesti pysyin ihan kohtalaisesti asiassa. Pääasia nimittäin on se, että minä selvisin siitä sittenkin hengissä!

 Muita jännittäjiä?!?

Ps. Ystävä laittoi mulle tuon jälkeen viestiä ”Hienostiko meni?” – Juu ihan ok. ”No sä oot aina tykänny esiintymisestä et varmasti meni!” 

WHAAAT?! 😀


0

0 Comment

  1. Oon ihan hirveä jännittäjä ja inhoan esiintymistä. Ymmärrän siis tuskasi, mutta hienosti selvisit. Mahtaa olla melkoinen voittajafiilis! 🙂

    Oon aina totaalisen paniikissa siinä esiintymistilanteessa ja ajattelen, että kaikki varmaan näkee miten kädet ja jalat tärisee ja posket punottaa jne. Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan huomaa jännitystä ja oon saanut kehuja, että esiinnyn rauhallisesti ja melko luontevasti. Käsittämätöntä. 😀 Ehkä se jännitys sit boostaa meikäläisen suorituksia. Olis kyllä kivempaa, jos ei aina meinais sydän hypätä ulos rinnasta kun pitää jossain esiintyä. 🙂

    0
    1. No kieltämättä oli aika hyvä fiilis tuon ”puristuksen” jälkeen 😉

      Joo, samaa mietin ite. Kaikki on aina että ”olitpa luonteva” ja ite ollu aivan huonona siinä tilanteessa… No tietääpähän ainakin olevansa elossa 😉

      0
  2. Anonymous says: Vastaa

    Ihanasti kirjoitettu! 🙂

    0
    1. Kiitos. Fiilikset oli kaikkee muuta kun ihanat 😉

      0
  3. Anonymous says: Vastaa

    Eikä, mä pystyn niin hyvin samaistua noihin sun kertomiin tunteisiin! Ihana et sä jaoit tän täällä ja autat ehkä joitain muitakin pääsemään yli jännityksestään!
    Onnee, oot niin rohkee! 🙂

    0
    1. Heh, kiva kuulla, että auttoi. Jotenkin aina kuvitellaan, että jos oot TV:ssä tai lehdissä tai muualla, niin oot ihan pro ja ei olis ees lupa jännittää!

      0
  4. Tuttua. Oon työssäni paljon joutunut esiintymään ja myös täydelle auditoriolle. Mä oon tykännyt mennä vähän silleen, et teen hyvissä ajoin matskut valmiiks ja sit ”unohdan” koko jutun. Menen sit lavalle ja otan semmosen rennon asenteen..vaikea sitä kuvata. Mut siis – no hyvinhän se sulla meni! Jos saa samasta aiheesta puhua useita kertoja niin se jännityskin häviää. Sillä tavalla itse opettelin, vetämällä samaa kurssia kerta toisensa jälkeen. Kun se tuntuu luontevalta niin muukin esiintyminen alkaa sujua:)

    0
    1. Joo, se valmistautuminen on kyllä tärkeetä. Just tuo rutiini tuo varmuutta ja mullakaan esim opettajan sijaisena toimiminen ei oo tuottanut ongelmia, mutta auta armias jos joku tommonen ”isompi” tms. tapahtuma.

      0
  5. Anonymous says: Vastaa

    Olipas innostava kirjoitus! Hienoa, että selvisit 🙂 Ite kanssa jännitän kaikkea tosi paljon; välillä ihan vaan ruokakaupassa kassalle meno jännittää niin, että pitää heittää vielä kierros kaupassa ja koittaa sitten uudelleen. Koulussakin jännittää kans tosi paljon melkein kaikki asiat 😀 Ens vuonna ois tarkotus mennä esim. puheviestinnän kurssille, ja tiedän jo nyt kuolevani…

    0
    1. Joo, siinä vaiheessa jos alkaa jännitys häiritä pahastikin elämää, niin kannattaa pistäytyä ihan ammattilaisen juttusilla. Voin kertoo, että selviät siitä puheviestinnän kurssista, minäkin selvisin tuosta, vaikka tuntu että kuolen! 😀 Ei kannata ajatella asiaa etukäteen liikaa (tiedän kuinka vaikeeta tämä on) olipa kyse sitten kassalle menosta, autolla ajamisesta tms. 🙂

      0
  6. Kauhia ressi tuli jo lukiessa 😀 Apua, nyt tarttee iteki rauhottavia! Ite ressaan aina reissuun lähtöä. Enkä niinkään sitä ite reissua, vaan sitä, että jäikö nyt jotain kotiin, onko kaikki laskut maksettu, että voin olla rauhassa useamman viikon pois kotoa, entä onko kaikki matkassa, mitä jos kotona sattuu jotain sillä aikaa yms..

    0
    1. Hehe, eikä! 😀 Ja silti kaikki teikänkin reissut on aina menny enemmän ku hyvin 😉

      0
  7. Anonymous says: Vastaa

    Samastuin tähän todella paljon!

    Olen aina vihannut kouluesitelmiä. En voi sietää tilannetta, että minä puhun ja muut kuuntelevat (paitsi jos kuulijoita on alle 5 ja he ovat läheisiäni). Jostain syystä en usko, että juttuni kiinnostaa tai minä olisin paras henkilö selittämään monimutkaisia asioita selkeästi. Sitten kun puhumisen paikka tulee, koitan suoriutua siitä nopeasti. Omin sanoin puhuminen on kaikista vaikeinta, kun tuntuu, että unohtaa kaiken, mitä oli sanomassa.

    Nyt olen tietenkin ajautunut ammattiin, jossa joudun puhumalla vakuttaamaan, että ideani ovat hyviä. Joka kerta jännittää niin, että tekisi mieli itkeä, oksentaa tai juosta pois. Mutta sitten kun tilanteesta selviää ja vastapuoli jopa pitää kuulemastaan, on todella hyvä fiilis. Ehkä siihen vielä joskus tottuu!

    Mun mielestä täytyy antaa itselle lupa mokailla ja jopa hyväksyä se, että jännitys näkyy. Se helpottaa ainakin itseä, ettei jännitystä tarvitse yrittää peitellä. Ja että joka kerran jälkeen on vähän viisaampi ja parempi. 🙂

    Kiitos tästä, oli mukavaa saada vertaistukea kirjoituksestasi!

    0
    1. Joo, huh. Pitäis vaan aina muistaa se, että sinä oot se tyyppi, joka tässä tilanteessa tietää mistä puhuu. Oon samaa mieltä tosta, välillä oon sanonut etukäteen että nyt kyllä jännittää, niin tein tuollakin. Kiva että tämä ”särö” minussa antoi voimaa ja ehkä myös työkaluja käsitellä omaa jännitystä 🙂

      0
  8. Anonymous says: Vastaa

    ”Jykällä ei ollut mitään kysyttävää” – hah, ihana! Hyvä Mimmi!!

    0
    1. Joo, se vaan tuijotti intensiivisesti!

      0
  9. Anonymous says: Vastaa

    Aika lohduttavaa kuulla täällä kommenteissa että jopa ammatikseen esiintyvät jännittävät, niin ja sinä myös! Bloggaajien ajattelee olevan aika ekstrovertteja. Minä karsin opiskeluvaihtoehtojakin sen mukaan missä joutuu puhumaan paljon yleisölle. Nyt ajateltuna ihan älytön päätös, nimittäin opiskeluiden myötä on joutunut jokatapauksessa pitämään niin monta esitelmää. Pitkän tauon jälkeen tosin vielä tulee se tuttu jännitys kun kädet hikoaa jo aamulla ja ruoka ei maistu. Mutta se voittajafiilis kun hommasta selviää kunnialla! Mulla jännityksen poistaa aina se kun laitan asiat tavallaan perspektiiviin, ”tää mun esitys on ihan pieni juttu tässä maailmassa” Mun epävarmuus on puheääni! joka on omasta mielestä lapsellinen eikä vakuuttava:D mut kiitti tästä postauksesta, se oli piristävä!:)

    0
    1. Olen samaa mieltä. Välillä se on tosi inhimillistä nähdä esim artisteja jotka oikeesti käy oksentamassa ennen lavalle astumista. Joo, ei tuota esiintymistä taida ikinä täysin vältä, mutta kuten sanoit, se voittajafiilis mikä sen jälkeen tulee!

      Ehkä tuota omaa ääntä vois tottua kuulemaan ja siedättää itsensä vaikkapa äänittelemällä omia juttujaan ja kuuntelemalla niitä 😉 Ja lohdullistahan se on, että ei se muiden korvaan koskaan oudolta kuunnosta! 🙂

      0
    2. Siis kuulosta 😀

      0

Leave a comment

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Kiitos kommentistasi! ♡ Sähköpostiosoitetta ei julkaista blogissa. Kommenttien valvonta päällä.

This error message is only visible to WordPress admins

Error: No posts found.

Make sure this account has posts available on instagram.com.